KIRJAVIERAS: Vilja-Tuulia Huotarinen: Miten taide luo nahkaansa?
- Vilja-Tuulia Huotarinen
Kun Nuoren Voiman Liiton juhlissa pitämässään puheessa M.A. Numminen totesi, ettei 1960-luvun jälkeen ole luotu uutta ja merkittävää taidetta, ymmärsin häntä heti. Ajattelin kirjailija Merja Otavaa.
Kuka tietää Merja Otavan kirjat?
Kuka muu kuin 1960-luvulla nuoruutensa elänyt?
Miksi ne löytyvät kirjastojen varastoista, eivät hyllyiltä, eivät ainakaan muut kuin Priska?
Miksi WSOY ei hanki Otavan kirjoista uusia painoksia?
Kirjailija Merja Otava kirjoitti 1950- ja 1960-luvulla suomalaisille nuorille romaaneja, joiden tasolle meidän kaksituhattalukulaisten kirjoittajien on vaikea päästä. Niissä mielenjuolahdukset törmäävät aaltojen lailla vankkaan realistiseen kuvaukseen. Nimenomaan törmäyksestä on hyvässä taiteessa kysymys. Mikään ei voi soljua vain omia uriaan ja uomiaan pitkin, on risteytettävä, rymäytettävä, ryyditettävä ruudilla.
On hypättävä sinne, mitä ei voi ennalta suunnitella.
Juuri tästä M.A. Numminenkin mielestäni puhui. 1960-luvun jälkeen taiteessa korostuu jäljittely. Tämä pätee niin musiikkiin, kuvataiteeseen, kirjallisuuteen kuin tanssiinkin. Tietysti jokaisen aikakauden taide kasvaa perinteestään, sen juurilta, mutta tätä ei M.A. Numminen tarkoittanut. Hän peräänkuulutti uusia tyylejä, jotka eivät ainoastaan jatka ja siirrä eteenpäin hyväksi koeteltuja ja tunnustettuja tekemisen tapoja.
Kirjailija Orhan Pamuk puolestaan on sanonut, että tyyli on salainen virhe.
Pelkääkö tämän päivän taide niin paljon virheitä, ettei onnistu luomaan nahkaansa?
Jostain syystä Merja Otavan äkkiväärät maailmat vakuuttavat minut siitä, että niihin on hypätty suin päin ja sukkelaan, suunnittelematta. Silti niitä ohjaa tarkka, harjaantunut kirjallinen vaisto.
Mikä se vaisto sitten on? Kenties omien luku- ja muitten kokemusten summa? Miten käy vaiston, jos luettavien kirjojen kasti kapenee?
Merja Otavan kirjoista voi pompata nykylukijan silmille vieraita sanoja: klappapuuro, style, pihkaantunut, setikko torkkarissa. Mutta niin vain L.M. Montgomeryn Uuden Kuun Emiliakin hiekoittaa keittiön lattiaa kalanruodon malliin. Mitä ikinä toimenpide sisällään pitää, ainakaan se ei ole noussut esteeksi kirjan pitkäikäiselle suosiolle. Päinvastoin: vanhat sanat ovat osa vanhojen kirjojen taikaa. Ne vaikuttavat aluksi oudoilta, kunnes niihin tottuu. Niin kuin meidän on totuteltava muuhunkin historiaamme, kun se nykypäivänä silmillemme lävähtää.
Näin pureksii Heinänen opettajansa puhetta Merja Otavan Kuuvuodessa (1969): ”Mitä se nyt muka sano... Kas kun livahti ohi korvan. Ei se mullistavaa keuhkonnu. Jos se jotain olis s a n o n u, kai se olis raapassu korvaa… Säilytettävä perinteitä ja luotava… Sanoks se tosiaan ”uutta”? Pirustako sitä aina osas erottaa, mitä sitä muka pitäis säilyttää. Ja uusi – mitä oli uusi?”
Niin.
Saattaa tämä viime vuosikymmeninä erityisen hyvin kukoistanut tyylilaji, jäljittely, olla myös yksi ”uuden” muoto. Kuka tietää, miten lehteviä puita sen juuret tulevaisuudessa ruokkivat?
---
Kysymys: Tiedätkö teoksen, jonka haluaisit nostaa varaston uumenista uteliaitten kätten ulottuville, kirjaston lainausosaston paraatipaikalle?
AVAINSANAT:
Paljonkin olisi esiinnostettavaa, yhenäkkiä tuli mieleen Isabel Allende : Henkien talo
Ilmoita asiaton kommentti