Joel Haahtela: Traumbach
- Joel Haahtelan kahdeksas teos Traumbach on kevään uutuuskirjoja.
Joel Haahtelan kirjailijakonsepti on yksinkertainen: hän kirjoittaa kiusallisen pitkäveteisiä ja mitäänsanomattomia taideromaaneja muutaman kulturellin lukijan iloksi. Otavalaisessa perusestetiikassa on aina akateemisen puuroutumisen vaara, jossa ainoana toistovoimana esiintyy vielä kliseisyys.
Haahtelan romaanissa siitä saadaan makua jo ensisivuilla, kun päähenkilö Jochen tuntee junassa istuessaan savukkeiden ”viettelevän painon”, mikä tuo olemukseen ”ylimääräistä keveyttä”. Tottakai aurinkokin jakaa ihmisille ”lämpimiä almujaan”. Otava kunnioittaa parhaimpien ylioppilaskirjoitusten perinteitä päästämällä kirjoihinsa näin editoimatonta tuubaa.
Muuten kirja rakentuu nuoren miehen Saksojen hajoamisen jälkeiseen harhailuun kaupungissa, joka erehdyttävästi muistuttaa vanhaa Karl-Marx-Stadtia, nykyisin Chemnitz. Tätä ei kuitenkaan kirjassa tarkenneta. Kansallisen ideologian kuolema tai ainakin alasajo ei ole vaikuttanut pelkästään stalinistisen rakennuspolitiikan kestämättömyyteen eli julkisivujen ruosteenruskeaan rappioon.
Myös Jochenin mielen infrastruktuuri ottaa lukua. Isäfantasiansa pohjalta hän etsii kaupungin virastoista ja kaduilta Traumbach-nimistä miestä. Traumbach paljastuu lopulta oman, jakautuneen mielen henkilöityneeksi tuotteeksi. Toisaalta kyse voi olla samanlaisesta sivupersoonasta, josta hypnoterapian dosentti Reima Kampman kirjoitti jo 1974 teoksessaan Et ole yksin. Sen mukaan ihmispsyykestä löytyy kymmeniä, peräti satoja tiedostamattomia identiteettejä.
Haahtelaa on lokeroitu unenomaisiin impressionisteihin, tyyppiä väitetään jopa maagisen realismin taitajaksi. Mainittuihin kategorioihin pyrkiessä on siis pelattu varman päälle, sillä tarkoittaahan kirjan nimeä tarkasteltaessa traum suoraan käännettynä unta ja jopa pilvilinnaa. Bach taas jokea tai puroa.
Päähenkilö Jochen taas vaikuttaa lyhennelmältä heprean Jochananista, joka meinaa että ”Jahve on armollinen”. Tällaista kikkailevaa metafyysisyyttä sanotaan otavalaiseksi etäännyttämiseksi ja symbolitasojen mestarilliseksi käytöksi. Näissä karkeloissa Haahtela pärjää, mutta kukaan ei silti kiellä uudistumasta.
Joel Haahtela: Traumbach.
112 sivua. Otava 2012.
Lähinnä arvostelija tuntuu kertovan omasta luonteestaan tai mielialastaan. Kyynisyys, ilkeys ja itseinho haisevat kauas.
Mieltä voi olla montaa, mutta sen voi myös kertoa monella tyylillä. Tarvitseeko meidän lukijoiden kärsiä, jos arvostelijalla on paska fiilis.
Harmittaa toden totta, jos Haahtelan kirjat jäävät joltakin lukematta noin leimaavan arvostelun takia.
Parempaa vointia jatkossa!
Ilmoita asiaton kommentti