Riitta Lindegren: Riitta Lindegren – minä, toimittaja

”Olin noussut ammatissani tyvestä puuhun, kuten kisällinammateissa on tapana. Toimittajan ammatti oli ennen sellainen.” Näin kirjoittaa eläkkeellä oleva Glorian päätoimittaja Riitta Lindegren teoksessaan Riitta Lindegren – minä, toimittaja.

Alkajaisiksi hän ojentaa kätensä lukijalle ja kertoo miten hankala sana toimittajalle on ollut minä. On hyvä muistaa, että niin hän kuin me muutkin nyt varttuneeseen ikään ehtineet toimittajat emme kirjoittaneet yksikön ensimmäisessä persoonassa silloin, kun saimme askelmerkit journalismin ytimiin. Se olisi ollut epäasiallista, jopa naurettavaa.

Nyt minä-minä on sivuuttanut ajat sitten objektiivisen tarkkailija paikan. Minät näkyvät ja kuuluvat.

Riitta Lindegren (s. 1943) on antanut tilaa minälleen, joka on teoksen toimija, kokija ja näkijä. Muunlainen lähestymistapa olisi ollut mahdoton toimittajalle, joka kertoo juuri siitä elämästä, jota hän on elänyt ja elää yhä.

Samalla, kun hän kertoo 47 vuotta kestäneestä työstään, hän kertoo myös muutoksesta, jonka me suomalaiset olemme kokeneet. Hän kertoo myös siitä, miten maailmamme on avautunut ja miten hän toimittajana on ollut raottamassa ovia maailmaan, jossa rajat eivät ole muureja.

Muistan, miten erilainen ”lintu” kiiltäväkantinen Gloria oli, kun sen ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1987. Monia ärsytti lehden prameus. Se kimmahti kuitenkin visuaalisuudellaan muiden naistenlehtien ohi. Lindegren ei hävennyt lehden selvää luksuslinjaa, vaan tarjosi lukijoilleen lehden nimen mukaisesti mahdollisuuden maistaa kunniaa ja mainetta, joka välittyi lehden esittelemien ihmisten ja asioiden myötä.

Riitta Lindegren myöntää auliisti, että hän on rakentanut tietoisesti Gloria-brändiään. Vähän haikeana hän kirjoittaa: ”En päässyt koskaan kehittämään Glorian todellista siirtämistä sähköiseen muotoon.”

Se on nyt toisten tehtävä.

Maila-Katriina Tuominen

Riitta Lindegren: Riitta Lindegren – minä, toimittaja.
411 sivua. Otava 2011.