Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti
- Ulla-Maija Paavilaisen Kummitäti on itsenäinen jatko-osa hänen edelliselle romaanilleen Kylmä kamari.
Toimittajana uransa tehnyt Ulla-Maija Paavilainen (s.1955) kirjoitti esikoisromaaninsa Valekierre jo vuonna 1970. Seuraava kirja antoi odottaa itseään 37 vuotta.
Paavilainen on kuvannut 2000-luvun kirjoissaan urakeskeisiä naisia. Viime syksyn Kylmä kamari poikkesi edellisistä romaaneista positiivisesti avaamalla hienon maiseman 1960-luvun suomalaisen maaseudun nuorten elämään.
Paavilaisen uusin romaani Kummitäti on itsenäinen jatko-osa viime syksyn romaanille, mutta kirja aukeaa paremmin, jos on tutustunut ensin sen päähenkilöiden nuoruuteen.
Kummitädissä Paavilainen palaa kuvaamaan uranaisen elämää: Elinalla on kiireinen työ, kiireinen mies ja kotona teini-ikäinen poika, Nikolas, joka on lakannut puhumasta. Toisenlaisen näkökulman tarjoaa Elinan täti, hiljaista arkea elävä Ansa, jonka välit Elinan kanssa ovat rikkoutuneet vuosia sitten.
Paavilainen on kirjoittanut henkilöistään kylmäkiskoisia, eikä samastuminen heihin ole helppoa. Ansan elämän ankeutta kuvaa hyvin hänen ajatuksensa: ”Melkein haave, jos hän sellaisen sanan osaisi.”
Vuosikymmeniä vaienneet naiset tapaavat taas, kun Elina tarvitsee itsenäisyyspäivän juhlien puvulle ompelijan. Ansa saapuu Elinan luokse ompelemaan pukua ja hoitaa siinä samassa Elinan poikaa.
Paavilaisen ajoittain pateettinen ja selittelevä kerronta kuvaa ihmisten kohtaamattomuutta.
Tarina saa kiinnostavan sivupolun Elinan puhumattomaksi muuttuneen Nikolas-pojan kautta, mutta muuten aihe on yllätyksetön.
Vaikenemisen kuvauksen sijaan olisi ollut kiinnostavaa lukea, mitä naiset lopulta puhuvat ja mitä Nikolas kertoisi mykkyydestään.
Langanpäät jäävät nyt punoutumatta yhteen.
Marjaana Roponen
Ulla-Maija Paavilainen: Kummitäti335 sivua. Otava, 2011.
